Koiraihminen

Viime viikon perjantaina oli aika jättää viimeiset jäähyväiset meidän rakkaalle Kapulle. Viime kesästä lähtien Kapulla ilmeni erilaisia vanhuuden vaivoja, joita tiettyyn pisteeseen asti hoidettiin. Nyt tuli hetki, jolloin oli koiran parhaaksi aika luovuttaa ja siirtyä tähdeksi taivaalle.

Kapu

Tottakai koiran kuolema on suuri suru. Mutta olen aina ollut sitä mieltä, että jo pentua ottaessa on muistettava, että myös jäähyväisten aika koittaa. Erityisesti nämä minun suosimat isokokoiset rodut eivät ole kovin pitkäikäisiä. Kapun kuolema toi minulle uudenlaisen surun ehkä voisi jopa kuvailla pieneksi identiteettikriisiksi. 

Olen KOIRAIHMINEN! Olen kasvanut koiraihmiseksi. Kun synnyin molemmissa mummuloissani oli koira. Näistä Pepistä ja Kitinkasta en muista mitään, mutta kuvien kautta olen nähnyt kohtaamisiamme vauvavuosista taaperoikään. Seitsemän vuotiaana meille tuli ensimmäinen oma koira. Keskikokoinen musta villakoira Pomo.

Pomo ja minä

Pomo eli koiraksi pitkän elämän ja sen jälkeen meille tuli hurmaava Lapinkoiran ja Cockerspanielin sekoitus Patu. Pomon kanssa aloitin koulupolkuni ja se oli aina vastassa koulusta palatessa. Patun kanssa sitten lopettelin koulupolkuani eli luimme yhdessä ylioppilaskirjoituksiin. Kun pääsin opiskelemaan ja muutin lapsuudenkodista omaan kotiin, Patu jäi vielä elelemään äitini kanssa. Yhdessä poikaystäväni kanssa hankin ensimmäisen oman koiran. Musta Labradorinnoutaja Eppu tuli taloon.

Patu, Eppu ja minä

Kun tiet poikaystävän kanssa erosi, niin Eppu vietti vuoroviikoin aikaa kummankin kanssa. Loppuvuodet kuitenkin enemmän minun kanssani. Aviomiehenikin ehti tavata Epun, tuon sängyn alla kuorsaavan ja piereskelevän koiraherran.

Eppu

Kun Epusta aika jätti, kaikkien sydämet hurmasi suloisuudellaan bernipentu Topi.

Topi

Topi eli mukana elämäni suurissa hetkissä eli menin naimisiin ja synnytin pojan. Berninpaimenkoira jaksoi kärsivällisesti kestää pienen ihmisen kiipeilyt ja tukistukset, mutta myös rapsutukset sekä halailut.

Topi ja poikamme

Berninpaimenkoiran ottaessani tiesin, että rodun keski-ikä on vain seitsemän vuotta. Topi eli vain hiukan yli seitsemän vuotiaaksi. Heti Topin perään tuli sitten toinen bernipoika eli Kapu.

Kapu ja poikamme

Jos minun elämässä koira on kuulunut kuvioihin lähes aina, on poikani elämässä reilut kolmetoista vuotta mennyt koiraveljien kanssa. Nyt arki on siis kovin outoa sekä minulle että pojalleni. Mieheni ei ole koskaan ollut koiraihminen, mutta oppi elämään koiran sekä meidän koiraihmisten kanssa. Miksi siis ei uutta pentua nyt tule? Omat vanhempani toimivat loistavina koiranhoitajina pitkään, mutta Kapun viimeiset vuodet he olivat jo iän rajoittamina estyneitä hoitamaan isoa koiraa. Korona vuodet tulivat juuri sopivasti ja paljon ei hoitoa Kapulle tarvittukaan. Ihana hoitopaikka järjestyi kuitenkin ihan naapurista aina silloin kun Kapu sitä tarvitsi.

Kapu naapurin tyttöjen kanssa

Nyt opetellaan arkeen ilman koiraa. Itse pohdin olenko vielä koiraihminen, kun minulla ei ole koiraa...ja miten oudolta tuntuu vastata että ei ole koiraa? Ehkä jonain päivänä poikamme ottaa oman koiran, jolle saamme olla hoitopaikkana. 

Yhteinen matka jättää yhteiset jäljet...viimeiset niistä sydämeen 💓

Annika